Siinä hetkessä aika pysähtyi. Katsoin peloissani rakkaaseni ja kuiskasin: ”Syöpä!” Halasimme pitkään. Vauva vatsassani alkoi potkimaan.
Kun aika pysähtyy
”Onko siellä joku kanssasi, kysyy lääkärin vakava ääni”. Askeleeni pysähtyvät puoleen väliin natisevia 50-luvun talon portaita. Portaikon seinille tapetoidut lasten piirustukset leijailevat kuin ilmassa. Lääkärit eivät soita ilouutisia sunnuntaisin. Istun sängyn reunalle ja vapisen. Mies ryntää portaita ylös perääni. Hän pitää kädestäni kiinni, kun lääkäri puhelimen toisessa päässä toteaa: ”Se on syöpäkasvain oikeassa rinnassa. Gradus 3, aggressiivisesti leviävä.”
Siinä hetkessä aika pysähtyi. Katsoin peloissani mieheeni ja kuiskasin: ”Mulla on syöpä!” Halasimme pitkään. En ikinä unohda, miltä rakkaani näytti. Vauva vatsassani alkoi potkimaan. Oli vain tämä hetki ja kaiken lamaava epätietoisuus. Oli kuin suuri näkymätön käsi olisi pyyhkinyt tulevaisuuteni pois.
Tulevaisuus ei ole enää sinun käsissäsi.
Tulevaisuutta ei enää ole. Vaikka yritin, en pystynyt kuvittelemaan, että saisimme kolmannen lapsen. Ilo odotuksesta kääntyi hetkessä peloksi. Minä muutuin pelkuriksi. En uskaltanut enää iloita. En uskaltanut enää toivoa. En uskaltanut enää olla. Syöpäkupla oli ahmaissut minut.
Kävelimme hitaasti alakertaan. Nyt ei ole aika romahtaa. Halaan vähän liian pitkään ja vähän liian tiukasti molempia lapsia ja pyyhin salaa silmäkulmia. Onneksi on hiihtoloma ja tytöt jäävät isovanhempien hoiviin, kun me lähdemme ajamaan kohti kotia ja huomista työpäivää.
Tytöt vilkuttavat portailla. Maantielle käännyttyämme katson eteenpäin auton jäisestä ikkunasta. Aurinko laskee vaaleanpunaisena huurteisten peltojen väliin. En voi olla ajattelematta, että minukin aurinkoni on aika laskea. Tuntien automatkalla ei paljon puhuttu. Sitäkin enemmän pidettiin kädestä kiinni. Ei ollut mitään sanottavaa.
Et sinä tähän kuole
Kahtena päivänä tapahtui paljon. Saimme tietoa, joka ei helpottanut. Nettiin ei saanut mennä lukemaan raskaana olevien rintasyövistä. Menin kuitenkin. Elossa viiden vuoden jälkeen oli 70%. Entä ne jäljelle jäävät 30%? Olinko minä yksi niistä?
Istun tuolin reunalla kauhuissani. Tuomiolla. Tummahiuksinen, reilusti yli viidenkymmenen oleva naiskirurgi menee suoraan asiaan ja kertaa jo sen minkä tiesimme. Pahalaatuinen jää mieleeni. Kysyimme, mitä osasimme. Suurimpaan osaan kysymyksistämme ei ollut vielä vastauksia. Kirurgi tutkii minut ja sanoo kasvainta pieneksi. Se on kuulemma hyvä asia. Jospa se ei olisi ehtinyt levitä.
Levinnyttä rintasyöpää ei voi parantaa. Sekin tieto jää mieleeni leijumaan. Vauva on ihan hiljaa –niin minäkin. Puristan vain miestä kädestä ja nieleskelen itkua. Kirurgi pehmenee hieman ja sanoo sanat, joiden avulla tulen selviämään seuraavat kuukaudet. ”Minä leikkaan sinut ensi viikon torstaina ja olen hyvä siinä, mitä teen. Et sinä tähän kuole!” Tätä lausetta toistan mielessäni satoja kertoja päivästä toiseen, tunnista toiseen, minuutista toiseen. Syöpä ei unohdu hetkeksikään. Se on ottanut mieleni omakseen.
Ensimmäistä kertaa solunsalpaajahoidossa vauva vatsassa
Jossain reippauden mielenhäiriössä kiellän miestäni tulemasta mukaan ensimmäiseen solunsalpaajahoitoon. Nyt olen seitsemännellä kuukaudella raskaana. Kävelen hitaasti Naistenklinikan portaat alas ja mies jatkaa matkaa töihin. Käytävän vasemmalla puolella on äitiyspoliklinikka, jossa olen käynyt jo monta kertaa seurannassa. Minut luokitellaan riskisynnyttäjäksi. En ole nyt kuitenkaan menossa ultraan tai vauvan sydämen seurantaan, vaikka niin mielelläni olisinkin vain synnyttäjä. Tuijotan oikealla puolellani olevaa ovea, jossa lukee osasto 11, onkologian osasto. Täällä tulen tapaamaan muita syöpäsairaita.
Raskaana olevia ei näy. Kaikki tuijottavat minua tai siltä ainakin minusta tuntuu. Avaan oven ja vien takkini uimahalleista tuttuun pukukoppiin. Huoneessa on vain mummoja virkatut myssyt päässään. Ilmoittautumisen jälkeen kävelen kohti huonetta 3. Pääsen suljetun oven edessä olevan sairaalasängyn eteen, kun paniikkikohtaus humahtaa päälle. Itken ja haukon happea maanisesti. Miksi tulinkaan tänne yksin? Pian minua kohti kävelee mieshoitaja. Hän tietää minut nimeltä, vaikka en ole hänen potilaansa. Hoitaja ottaa olkapäästä kiinni ja lohduttaa muutamalla sanalla.
Saan luvan olla murheellinen ja peloissani. Tuntuu hyvältä, että joku ottaa suruni todesta.
Tiputus kestää tunteja. On vaaleanpunaista nestettä, väritöntä nestettä, huuhtelua ja taas uutta lääkettä. Yritän olla ajattelematta myrkkyä, joka valuu suoniani pitkin kehooni. Minulla on vauva vatsassa. Mitähän tässä nyt meille käy?
Elämän tarkoitus
Makaan tyttärieni kanssa sekaisin sohvalla. Takassa hulmuaa tuli ja mies tekee keittiössä ruokaa. Tutut äänet kantautuvat keittiöstä olohuoneeseen. Juoksutan ruskeita lapsenkiharoita sormieni välissä. Ne tuntuvat niin pehmeiltä ja viattomilta. Silitän toisella kädellä vaaleahiuksisen tyttömme poskea. Hän pitää minua kädestä kiinni. Kuinka kauniita lapsemme ovatkaan! Niin täydellisiä ja ihmeellisiä. Toivottavasti he ovat onnellisia, mietin.
Minun täytyy pysyä hengissä, jotta he saavat elää onnellista lapsen elämää.
Ei ole enää mihinkään kiire. Aika on taas pysähtynyt. Synnytänkö joskus? Vauva tuntuu kaukaiselta ajatukselta, vaikka hän potkii niin kovaa. Kovempaa kuin kumpikaan aikaisempi lapseni. Aivan kuin hän yrittäisi potkia minut hereille tästä pahasta unesta.
Vatsani on minussa kauneinta. Siellä asuu onni. Jos minulle käy huonosti, vauvani on pakko selvitä. Minusta jäisi silloin suunnaton rakkaus jäljelle. Minä eläisin aina rakkaani ja lasteni luona.
Syöpä yrittää vallata mieleni kokonaan. En halua antaa sille periksi, mutta joka päivä se lyö minut polvilleni tahdoin tai en.
Mieheni elää nyt meidän molempien puolesta. Hän kertoo minulle joka ilta, miten kevään jälkeen tulee kesä. Aurinko alkaa paistamaan. Hän tietää, että rakastan valoa ja aurinkoa. Silloin istumme kotimme terassilla ja nautimme lämmöstä ja kesästä. Isot tyttömme juoksevat nauraen vaaleanvihreällä nurmikolla ja heittävät kärrynpyöriä mekonhelmat hulmuten. Omenapuussa on jo hempeitä kukkia.
Minulla on sylissä vauva, joka on silloin jo todellinen.
Voin kumartua ja tuntea kasvojeni edessä ihmeellisen vauvantuoksun, joka on niin pienen hetken siinä. Me katsomme rakkaani kanssa toisiamme ja hymyilemme. Meidän onnellinen perhe. Minä elän – silloin ja tänään.
Mitä meille nyt kuuluu?
Syöpä kosketti perhettämme oman sairastumiseni kautta kaksi vuotta sitten. Pahinta oli kuitenkin pelätä kuukausia onko vauvani sairastunut tai kuinka hän kestää aggressiiviset syöpähoidot vatsassani. Meille kävi lopulta hyvin. Tänään Hanna ja minä olemme molemmat niin terveitä kuin syöpään sairastuneet koskaan voivat olla. Vaikka pelko uudelleen sairastumisesta jää ikuiseksi kumppaniksi, heräsi samalla polttava halu auttaa perheitä, jotka ovat ovat kohdanneet sen pahimman eli lapsen vakavan sairastumisen tai jopa menehtymisen.
Olen mukana hyväntekeväisyyden merkeissä toimivassa Team Rynkeby – God Morgon -pyöräilyjoukkuessa, joka polkee vuosittain Helsingistä Pariisiin kerätäkseen varoja syöpää sairastavien lasten ja nuorten hyväksi. Suomessa kaikki kerätyt varat lahjoitetaan Sylva ry:lle syöpään sairastuneiden lasten ja heidän perheidensä tukemiseen sekä Aamu Säätiön kautta lasten syövän tutkimukseen ja hoitojen kehittämiseen.
Entä miltä elämä kolmen vuotta syövän jälkeen tuntuu? Lue uusimmat kuulumiset tarinasta Matka nimeltä elämä – 3 vuotta syöpään sairastumisesta.
Auta meitä auttamaan!
Hyvästä hoidosta huolimatta joka viides syöpään sairastunut lapsi menehtyy syöpään. Jos tarinamme kosketti, auttaisitko meitä auttamaan? Pääset osallistumaan tästä My Collections –linkistä. Jokainen euro merkitsee suunnattoman paljon. Lämpimät ja sydämelliset kiitokset kaikille tukijoille. Ajatuksiamme onnesta ja elämästä voit lukea tästä.
