Home Terveys & Turvallisuus Miltä tuntuu, kun syöpä muuttaa perheeseen?

Miltä tuntuu, kun syöpä muuttaa perheeseen?

by Timo Hirvonen
syöpä
Tarinoiden taival:FacebooktwittermailFacebooktwittermail

Siinä hetkessä aika pysähtyi. Katsoin peloissani rakkaaseni ja kuiskasin: ”Syöpä!” Halasimme pitkään. Vauva vatsassani alkoi potkimaan.

20150815-162238-FI

Kun aika pysähtyy

”Onko siellä joku kanssasi, kysyy lääkärin vakava ääni”. Askeleeni pysähtyvät puoleen väliin natisevia 50-luvun talon portaita. Portaikon seinille tapetoidut lasten piirustukset leijailevat kuin ilmassa. Lääkärit eivät soita ilouutisia sunnuntaisin. Istun sängyn reunalle ja vapisen. Mies ryntää portaita ylös perääni. Hän pitää kädestäni kiinni, kun lääkäri puhelimen toisessa päässä toteaa: ”Se on syöpäkasvain oikeassa rinnassa. Gradus 3, aggressiivisesti leviävä.”

Siinä hetkessä aika pysähtyi. Katsoin peloissani mieheeni ja kuiskasin: ”Mulla on syöpä!” Halasimme pitkään. En ikinä unohda, miltä rakkaani näytti. Vauva vatsassani alkoi potkimaan. Oli vain tämä hetki ja kaiken lamaava epätietoisuus. Oli kuin suuri näkymätön käsi olisi pyyhkinyt tulevaisuuteni pois.

Tulevaisuus ei ole enää sinun käsissäsi.

Tulevaisuutta ei enää ole. Vaikka yritin, en pystynyt kuvittelemaan, että saisimme kolmannen lapsen. Ilo odotuksesta kääntyi hetkessä peloksi. Minä muutuin pelkuriksi. En uskaltanut enää iloita. En uskaltanut enää toivoa. En uskaltanut enää olla. Syöpäkupla oli ahmaissut minut.

Kävelimme hitaasti alakertaan. Nyt ei ole aika romahtaa. Halaan vähän liian pitkään ja vähän liian tiukasti molempia lapsia ja pyyhin salaa silmäkulmia. Onneksi on hiihtoloma ja tytöt jäävät isovanhempien hoiviin, kun me lähdemme ajamaan kohti kotia ja huomista työpäivää.

Tytöt vilkuttavat portailla. Maantielle käännyttyämme katson eteenpäin auton jäisestä ikkunasta. Aurinko laskee vaaleanpunaisena huurteisten peltojen väliin. En voi olla ajattelematta, että minukin aurinkoni on aika laskea. Tuntien automatkalla ei paljon puhuttu. Sitäkin enemmän pidettiin kädestä kiinni. Ei ollut mitään sanottavaa.

Et sinä tähän kuole

Kahtena päivänä tapahtui paljon. Saimme tietoa, joka ei helpottanut. Nettiin ei saanut mennä lukemaan raskaana olevien rintasyövistä. Menin kuitenkin. Elossa viiden vuoden jälkeen oli 70%. Entä ne jäljelle jäävät 30%? Olinko minä yksi niistä?

Istun tuolin reunalla kauhuissani. Tuomiolla. Tummahiuksinen, reilusti yli viidenkymmenen oleva naiskirurgi menee suoraan asiaan ja kertaa jo sen minkä tiesimme. Pahalaatuinen jää mieleeni. Kysyimme, mitä osasimme. Suurimpaan osaan kysymyksistämme ei ollut vielä vastauksia. Kirurgi tutkii minut ja sanoo kasvainta pieneksi. Se on kuulemma hyvä asia. Jospa se ei olisi ehtinyt levitä.

Levinnyttä rintasyöpää ei voi parantaa. Sekin tieto jää mieleeni leijumaan. Vauva on ihan hiljaa –niin minäkin. Puristan vain miestä kädestä ja nieleskelen itkua. Kirurgi pehmenee hieman ja sanoo sanat, joiden avulla tulen selviämään seuraavat kuukaudet. ”Minä leikkaan sinut ensi viikon torstaina ja olen hyvä siinä, mitä teen. Et sinä tähän kuole!” Tätä lausetta toistan mielessäni satoja kertoja päivästä toiseen, tunnista toiseen, minuutista toiseen. Syöpä ei unohdu hetkeksikään. Se on ottanut mieleni omakseen.

20150530-115444-FI

Ensimmäistä kertaa solunsalpaajahoidossa vauva vatsassa

Jossain reippauden mielenhäiriössä kiellän miestäni tulemasta mukaan ensimmäiseen solunsalpaajahoitoon. Nyt olen seitsemännellä kuukaudella raskaana. Kävelen hitaasti Naistenklinikan portaat alas ja mies jatkaa matkaa töihin. Käytävän vasemmalla puolella on äitiyspoliklinikka, jossa olen käynyt jo monta kertaa seurannassa. Minut luokitellaan riskisynnyttäjäksi. En ole nyt kuitenkaan menossa ultraan tai vauvan sydämen seurantaan, vaikka niin mielelläni olisinkin vain synnyttäjä. Tuijotan oikealla puolellani olevaa ovea, jossa lukee osasto 11, onkologian osasto. Täällä tulen tapaamaan muita syöpäsairaita.

Raskaana olevia ei näy. Kaikki tuijottavat minua tai siltä ainakin minusta tuntuu. Avaan oven ja vien takkini uimahalleista tuttuun pukukoppiin. Huoneessa on vain mummoja virkatut myssyt päässään. Ilmoittautumisen jälkeen kävelen kohti huonetta 3. Pääsen suljetun oven edessä olevan sairaalasängyn eteen, kun paniikkikohtaus humahtaa päälle. Itken ja haukon happea maanisesti. Miksi tulinkaan tänne yksin? Pian minua kohti kävelee mieshoitaja. Hän tietää minut nimeltä, vaikka en ole hänen potilaansa. Hoitaja ottaa olkapäästä kiinni ja lohduttaa muutamalla sanalla.

Saan luvan olla murheellinen ja peloissani. Tuntuu hyvältä, että joku ottaa suruni todesta.

Tiputus kestää tunteja. On vaaleanpunaista nestettä, väritöntä nestettä, huuhtelua ja taas uutta lääkettä. Yritän olla ajattelematta myrkkyä, joka valuu suoniani pitkin kehooni. Minulla on vauva vatsassa. Mitähän tässä nyt meille käy?

20150502-202417-FI

Elämän tarkoitus

Makaan tyttärieni kanssa sekaisin sohvalla. Takassa hulmuaa tuli ja mies tekee keittiössä ruokaa. Tutut äänet kantautuvat keittiöstä olohuoneeseen. Juoksutan ruskeita lapsenkiharoita sormieni välissä. Ne tuntuvat niin pehmeiltä ja viattomilta. Silitän toisella kädellä vaaleahiuksisen tyttömme poskea. Hän pitää minua kädestä kiinni. Kuinka kauniita lapsemme ovatkaan! Niin täydellisiä ja ihmeellisiä. Toivottavasti he ovat onnellisia, mietin.

Minun täytyy pysyä hengissä, jotta he saavat elää onnellista lapsen elämää.

Ei ole enää mihinkään kiire. Aika on taas pysähtynyt. Synnytänkö joskus? Vauva tuntuu kaukaiselta ajatukselta, vaikka hän potkii niin kovaa. Kovempaa kuin kumpikaan aikaisempi lapseni. Aivan kuin hän yrittäisi potkia minut hereille tästä pahasta unesta.

Vatsani on minussa kauneinta. Siellä asuu onni. Jos minulle käy huonosti, vauvani on pakko selvitä. Minusta jäisi silloin suunnaton rakkaus jäljelle. Minä eläisin aina rakkaani ja lasteni luona.

20150502-202503-FI

Syöpä yrittää vallata mieleni kokonaan. En halua antaa sille periksi, mutta joka päivä se lyö minut polvilleni tahdoin tai en.

Mieheni elää nyt meidän molempien puolesta. Hän kertoo minulle joka ilta, miten kevään jälkeen tulee kesä. Aurinko alkaa paistamaan. Hän tietää, että rakastan valoa ja aurinkoa. Silloin istumme kotimme terassilla ja nautimme lämmöstä ja kesästä. Isot tyttömme juoksevat nauraen vaaleanvihreällä nurmikolla ja heittävät kärrynpyöriä mekonhelmat hulmuten. Omenapuussa on jo hempeitä kukkia.

Minulla on sylissä vauva, joka on silloin jo todellinen.

Voin kumartua ja tuntea kasvojeni edessä ihmeellisen vauvantuoksun, joka on niin pienen hetken siinä. Me katsomme rakkaani kanssa toisiamme ja hymyilemme. Meidän onnellinen perhe. Minä elän – silloin ja tänään.

20171008-181706-FI

Mitä meille nyt kuuluu?

Syöpä kosketti perhettämme oman sairastumiseni kautta kaksi vuotta sitten. Pahinta oli kuitenkin pelätä kuukausia onko vauvani sairastunut tai kuinka hän kestää aggressiiviset syöpähoidot vatsassani. Meille kävi lopulta hyvin. Tänään Hanna ja minä olemme molemmat niin terveitä kuin syöpään sairastuneet koskaan voivat olla. Vaikka pelko uudelleen sairastumisesta jää ikuiseksi kumppaniksi, heräsi samalla polttava halu auttaa perheitä, jotka ovat ovat kohdanneet sen pahimman eli lapsen vakavan sairastumisen tai jopa menehtymisen.

Olen mukana hyväntekeväisyyden merkeissä toimivassa Team Rynkeby – God Morgon -pyöräilyjoukkuessa, joka polkee vuosittain Helsingistä Pariisiin kerätäkseen varoja syöpää sairastavien lasten ja nuorten hyväksi. Suomessa kaikki kerätyt varat lahjoitetaan Sylva ry:lle syöpään sairastuneiden lasten ja heidän perheidensä tukemiseen sekä Aamu Säätiön kautta lasten syövän tutkimukseen ja hoitojen kehittämiseen.

Entä miltä elämä kolmen vuotta syövän jälkeen tuntuu? Lue uusimmat kuulumiset tarinasta Matka nimeltä elämä – 3 vuotta syöpään sairastumisesta.

20150508-155709-FI

Auta meitä auttamaan!

Hyvästä hoidosta huolimatta joka viides syöpään sairastunut lapsi menehtyy syöpään.  Jos tarinamme kosketti, auttaisitko meitä auttamaan? Pääset osallistumaan tästä My Collections –linkistä. Jokainen euro merkitsee suunnattoman paljon. Lämpimät ja sydämelliset kiitokset kaikille tukijoille. Ajatuksiamme onnesta ja elämästä voit lukea tästä.

20150505-100917-FI

You may also like

26 comments

Jerry / Pako Arjesta 23 lokakuun, 2017 - 07:16

Emme tunteneet tuona aikana, joten en tiennyt tästä lainkaan, mutta täytyy myöntää, etten olisi myös mitenkään osannut arvata tällaista. Aivan kamalaa, että jouduitte kärsimään tuollaisen ajanjakson elämässänne. Toivottavasti pahin on kuitenkin takanapäin ja saatte elää onnellista elämää koko perheen voimin! Hienoa, että lähdet tekemään tällaista hyväntekeväisyyttä kerätäksesi varoja ja tietoisuutta vakavalle asialle. Ja ihan urheilullisestikin aikamoinen saavutus jaksaa pyöräillä noin pitkä matka! Tsemppiä jatkoon!

Reply
Timo Hirvonen 24 lokakuun, 2017 - 07:51

Tiedätkö Jerry mä olen aina ihaillut sun kykyä pukea sanat merkityksellisesti ja saada ihmiset tuntemaan. Se on harvinainen taito. Kiitos näistä kauniista sanoista ja myötätunnosta <3 -Heini

Reply
Jerry / Pako Arjesta 24 lokakuun, 2017 - 10:45

No nyt on pakko sanoa, että kiitos itsellesi näistä kauniista sanoista! Tuo on valtava kohteliaisuus, joten kiitos :). Hienoa, että uskalsit kirjoittaa tämän postauksen, koska vaikka se onkin hyvin henkilökohtainen asia, uskon monen saavan tästä voimaa myös omiin terveyskamppailuihinsa, kuten myös perspektiiviä, sillä useimmat arkipäiväiset ongelmat ovat niin mitättömiä verrattuna oikeisiin vaikeuksiin.

Reply
Timo Hirvonen 24 lokakuun, 2017 - 20:09

On se hullua, kuinka harvoin tulee lopulta sanottua asioita ääneen, joita toisesta kuitenkin aidosti ajattelee. Bloggaaminen on monesti yksinäistä hommaa ja siksikin toisten kommentit lämmittävät.

Sitä paitsi onhan tämä koko kuolevaisuusasia niin kauan kaukainen asia (onneksi), kunnes elämä suistuu hetkeksi raiteiltaan itsellä tai lähipiirissä. Elämän nurjan puolen raottaminen ja parhaimmillaan siitä jotenkin takaisin rämpiminen antaa kuitenkin toivoa ja tekee meistä tavallaan inhimillisempiä toisillemme. Meidän pitäisi muten ehtiä joskus juttelemaan ihan nenätysten ja vaikka shampanjalasit kädessä…-Heini

Reply
Jerry / Pako Arjesta 25 lokakuun, 2017 - 14:37

Tuo on niin totta. Monesti sitä jollain tasolla luulee, että “kyllähän se toinen tietää sanomattakin” tai sitten tiettyjä asioita ei myöskään kehdata sanoa, koska tuntuu, että se saattaa kuulostaa liian henkilökohtaiselta tai itsensä saattaa asettaa haavoittuvaiseksi. Bloggaamisessa ne kommentit ovat todella arvostettuja, koska monesti kaikki pitää vain pyöritellä oman päänsä sisällä, eikä varsinaista palautetta yleensä saa.

Se on totta. Asiat ovat todella hyvin, kunnes ne yhtäkkiä eivät olekaan ja sitten kaikelta putoaa pohja. Sama pätee myös muihin vakaviin asioihin, kuten vaikkapa eroihin, riippuvuuksiin ja sellaisiin. Yhtäkkiä ne täyttävätkin mielen täysin. Tärkeintä on kuitenkin saada niistä jotain hyvääkin irti arvostamalla elämää ja läheisiään entistä enemmän.

Ehdottomasti pitää tehdä noin, vihdoin ja viimein :)!

Timo Hirvonen 25 lokakuun, 2017 - 20:18

Jerry, olet niin oikeassa <3

Meri / Syö Matkusta Rakasta 23 lokakuun, 2017 - 08:06

Hirveää, että kenenkään pitää kokea tällaista. Toisaalta tuollaisesta selviäminen antaa varmasti sellaisia voimia, etteivät ulkopuoliset voi sitä ymmärtää. Onneksi kaikki on nyt hyvin.

Kaikkea hyvää teille jatkoon, ja tsemppiä hyvätekeväsyysjuttujen pariin!

Reply
Timo Hirvonen 24 lokakuun, 2017 - 07:48

Kiitos Meri kauniista sanoista! Rankkoja vuosiahan nuo olivat ja pahinta oli epätietoisuus tulevasta. Onneksi elämä nyt on niin hyvin kuin se vain voi olla. Ja eikun hyväntekeväisyyspottia kartuttamaan 😉 <3 -Heini

Reply
Elina | Vaihda vapaalle 23 lokakuun, 2017 - 08:37

Pala kurkussa luin tätä tekstiä. Todella koskettavasti olit kirjoittanut. Ei kenenkään pitäisi joutua käymään läpi syöpään sairastumista vauva vatsassa. Aivan kamalaa. Onneksi teidän tarinalla oli onnellinen loppu. Paljon terveyttä teidän koko perheelle! Toivottavasti keräys tuottaa kivan potin.

Reply
Timo Hirvonen 24 lokakuun, 2017 - 07:21

Kiitos Elina myötätunnosta. Se, että otit aikaa ja kirjoitit minulle/meille lämmittää valtavasti – aivan kuin jokainen tykkäyskin. Se tekee näkyvyäksi toisista välittämisen. Useamman kuukauden murheilun jälkeen päätin, että aion elää elääkseni. En halua elää kuollakseni, vaikka kuinka kävisi. Se muutti paljon ja antoi ihmeellisesti voimaa pelkän ajatuksen muuttamisen jälkeen, vaikkakin ihan samalla tavalla pelkäsin. Halaus täältä <3 -Heini

Reply
Kati / Lähinnä Kauempana 23 lokakuun, 2017 - 09:42

Kahden pienen lapsen äitinä en voinut lukea tätä itkemättä. Olette kaikki sankareita, erityisesti Sinä, joka jaksoit rankat hoidot ja tunnemyrskyt. Raskaana ja kahden lapsen äitinä, puolisona! Onneksi oli perhe, josta sai voimaa selviytyä. Hienoa, että kirjoitit tästä, jotta muut syövän kohtaavat ihmiset, perheet saavat tästä vertaistukea.

Tervettä, syövätöntä tulevaisuutta teidän perheelle! Voikaa hyvin!

Reply
Timo Hirvonen 24 lokakuun, 2017 - 07:17

Voi Kati! Kiitos ihanista sanoista. Minuakin itketti, kun tätä kirjoitin. Suurinta onnea on saada ympärilleen ihmisiä, jotka kannattelevat ja hyväksyvät sinut rikkinäisenäkin. Oma kokemukseni on mielessä edelleen päivittäin monta kertaa, mutta nyt oikealla tavalla elämää arvostaen. Halaus sinulle <3 -Heini

Reply
Saana | Live now – dream later 24 lokakuun, 2017 - 08:36

Tippa linssissä luettiin täälläkin, todella rohkea mutta myös äärettömän kaunis kirjoitus. Syöpä vei oman isäni yli 10 vuotta sitten, hyvän ystävän muutamaa vuotta myöhemmin ja tälläkin hetkellä seuraan sivusta kuinka ystävä taistelee luusyöväksi levinnyttä rintasyöpää vastaan joka ikinen päivä. Syöpä on ihan kaikkialla, eikä sitä oikein tahdo tajuta ennen kuin se iskee liian lähelle. Onneksi teidän tarinalla oli onnellinen loppu ja toivottavasti tauti pysyy poissa vastaisuudessakin. Ja näillä sanoilla seuraan ilolla linkkiä ja teen oman osani hyvän asian eteen. Kiitos, kun rohkenit jakaa teidän tarinan! 💜

Reply
Timo Hirvonen 24 lokakuun, 2017 - 20:18

Voi ihana Saana. Kiitos, kun kirjoitin niin kauniisti ja jaoit oman tarinasi. Lämmin kiitos myös tuesta <3 Elämä on kaunista kaikessa kauheudessaankin. Ja ehkä varsinkin silloin, koska kaikki turha tipahtaa ympäriltä pois ja vain merkitykselliset asiat ja ihmiset jäävät.

Olen niin pahoillani isäsi ja ystäviesi puolesta. Elämän rajallisuuden ymmärtäminen näiden kokemusten kautta muuttaa meitä halusimme tai emme. Sen huomaa ihmisten tavasta ymmärtää toisia -siinä hienotunteisuudessa, jossa säälin ja myötätunnon raja on niin häilyvä. Voimia sinulle ja ennen kaikkea ystävällesi <3 -Heini

Reply
Sanna Wallenius 25 lokakuun, 2017 - 08:08

Voi Heini! Enpä tiennyt ollenkaan, että olette joutuneet kulkemaan tällaisen helvetin läpi. :-/ Ei sitä pelon määrää osaa edes kuvitella. Muistan, kuinka itse lamaannuin jo siitä, että kaaduin kuopus vatsassani portaissa ja jouduin sairaalaan neljäksi päiväksi. Se antoi etäisen tunteen siitä huolesta, jota kokee pienen sisällään kasvavan ihmisalun vuoksi. Mutta se, että joudut “myrkyttämään” kroppaa ja vauvaa vielä solunsalpaajahoidoilla… huhhuh! Onneksi kaikki on hyvin nyt. Kyllä elämä on ihmeellistä!

Reply
Timo Hirvonen 25 lokakuun, 2017 - 19:57

Sanna! Tiedätkö just tuo, mitä ja miten sanoit oli minulle se paras tapa, jolla toivoin, että ihmiset kohtaisivat minut. Kiitos! Sydämessä lämmittää <3 -Heini

Reply
Katja / Lähtöselvitetty 27 lokakuun, 2017 - 12:51

Ehdin vasta tekstisi pariin ja se kosketti minuakin syvästi. Itsekin kolmen lapsen äitinä pelkään eniten sitä, että joutuisin jättämään heidät, enkä pääsisi seuraamaan heidän elämäänsä. Ja millaista lisäraskautta sairaus tuokaan raskausaikaan – tuntuu ihan hurjalta! Mutta onneksi kaikki on nyt hyvin – paljon onnea tulevaankin!

Reply
Timo Hirvonen 1 marraskuun, 2017 - 19:57

Voi Katja! Kiitos! Tarina oli kovin henkilökohtainen ja mietin kovasti voinko kirjoittaa näin avoimen rehellisesti. Tietysti hyväntekeväisyys oli se suurin syy kirjoitukselle, mutta kyllä siinä muutakin oli. Nimittäin elämän ja hetkessä elämisen onni. Vaikka nyt 2 vuotta tapahtuneen jälkeen olen samanlainen ruuhkavuosia eläjä, mutta elämä on silti muuttunut. Osaan pysähtyä joka päivä ja olla onnellinen siitä, että saan elää normaaleja ruuhkavuosia näiden ihanien lasten ja miehen sekä muun perheen ja rakkaiden ystävien keskellä. Elämä on <3 Kaikkea hyvää sinulle! -Heini

Reply
Timo 31 lokakuun, 2017 - 07:38

Kiitos, että jaoit tarinan. Kaikkea hyvää teille jatkossa!

Meillä viime vuoden vuorotteluvapaa oli huippukokemus ja huhtikuun alussa tiputtiin alas, kun vaimolla todettiin kohdunkaulansyöpä. Oli hiukan levinnyt ja hankalassa paikassa, joten leikkaus ei onnistunut – onneksi nyt 4kk sädehoidon ja kemon jälkeen tuli tulokset, ettei näy enää mitään. Nyt sitten pidetään peukkuja, että seuraavatkin kontrollit pysyvät puhtaina.

Reply
Timo Hirvonen 1 marraskuun, 2017 - 19:59

Syöpä – teilläkin! Ei hemmetti! Tiedät siis täysin, mitä olemme käyneet läpi. Ja ehkä vielä kovemmin, koska teillä oli/on vastoinkäymisiä, joita suree ihan erikseen. Mutta, nyt pidän täällä sormet ja varpaat ristissä, että kaikki hyvin ja että se pirulainen pysyy poissa. Paljon rakkautta teille <3 -Heini

Reply
Timo 1 marraskuun, 2017 - 22:49

Näitä näköjään osuu kohdalle itse kullakin, oli vain taas muistutus, ettei kannata jättää elämistä ‘sitten eläkkeellä’ tehtäväksi, vaan joka päivä. Näköongelmaan vaimo on pääosin jo tottunut, mutta kyllä tuo raskaana oleminen sairastumisen aikana tuo kyllä siihen omat lisäpelkonsa, jota en aiemmin tullut edes ajatelleeksi. Näistä oppineena teetätin kesällä itselleni heti PSA-testin ja laitoin sen kalenteriin säännöllisesti tehtäväksi. Hienoa, että meni hyvin teilläkin, peukkuja pidetään täälläkin meille kaikille.

Reply
Eino Österberg 18 tammikuun, 2018 - 15:08

Kuinka osuinkaan tänne “tarinoidentaivaalle” lukemann rohkeaa ja niin koskettavaatarinaasi! Lämmin kiitos kokemustenne jakamisesta ja onnellista jatkoa elämäänne.
Kuumalliselta tämä tuntui sen vuoksi että olin etsiskellyt matkailuaiheisia blogeja kun tämä tarina osui eteen juuri kun ajatukseni harhailevat syövän ympärillä.
Sain 10 päivää sitteen kotimaan matkalla sairaskohtauksen ja sen syytä selviteltäessä syöpädiagnosin. Nyt odottelen kotona jatkotutkimusiin ja operatiohin kutsua.
Olen jo virallisesti vanhus ja henkisesti alkanut jo varautua siihen että jotain odottamatonta voisi tapahtua. Minun on kuitenkin mahdotonta kuvitella kokemaasi nuorempana ja vielä lapsen kanssa.
Oli mieltnkiintoista lukea tarinoita matkoiltanne kun matkailu on ollut myös meidän perheessä hyvin keskeisessä osassa. Pari kertaa olemme saaneet kiertää pallonkin. Aion lueskella lisää matkakokemuksistanne jatkossa.

Reply
Timo Hirvonen 8 helmikuun, 2018 - 18:39

Voi miten kauniisti sanottu tuo tarinoidentaivaalle!

Ja kiitos, kun jaoit oman tarinasi. Olen todella pahoillani, että syöpä on koskettanut sinuakin. Olen itse vanhentunut henkisesti syöpämatkan varrella (niin me kaikki sairastuneet olemme) ja sanoisin, että se opettanut myös paljon hyvää. Iällä ei sairastuneena ole merkitystä. Elämä on tärkeä itselle, minkä ikäinen sitä onkaan. Matkan varrella olen ymmärtänyt ajan merkityksen ja sen kuinka paljon tärkeitä ihmisiä ja välittämistä ympärilläni on.

Matkustaminen on minulle tapa päästä elämään ja kokemaan perusarjen vastapainoksi. Se oli myös parasta terapiaa jättää koko syöpä taakse. Hienoa, että olet löytänyt tänne matkablogiimme. Tervetuloa matkallemme mukaan ja kaikkea hyvää sinulle. Hyviä hoitoja ja jaksamista asian läpikäymiseen.

-Lämpimin ajatuksin, Heini

Reply
Tarinoiden taival • 5 Euroopan parasta matkakohdetta 2018 - Matkamessut 21 tammikuun, 2018 - 22:08

[…] Team Rynkebyn -pyöräilyhaasteen ansioista matkailuun on tullut aivan uusi lisäaspekti – nimittäin urheilu. Urheilu on hyvin nukkuneena, syöneenä ja levänneenä todella nautinnollista. Monet listamme kohteista ovat samalla myös loistavia urheilulomakohteita. […]

Reply
Tarinoiden taival • Matka nimeltä elämä - 3 vuotta syöpään sairastumisesta 4 helmikuun, 2018 - 09:45

[…] luo. Ensimmäisen askeleen otin kirjoittaessa tapahtuneesta tänne avoimeen blogiini otsikolla: Miltä tuntuu, kun syöpä muuttaa perheeseen? Kymmenet tuhannet lukivat […]

Reply
Anniina 14 syyskuun, 2018 - 21:33

Hienosti kirjoitettu ja ihana kuulla että kaikki on nyt hyvin!
Minä sain tammikuussa samanlaisen soiton, ollessani kolmannella kuulla raskaana, odottaen esikoisiani: kaksosia. Minulla todettiin imusolmukesyöpä. Maailma pysähtyi.
Mutta niin sitä vaan eteenpäin mentiin, minulla on nyt kaksi tervettä lasta ja itselläni hoidot ohi. Kohta on ensimmäinen kontrolli jota jännitän kovasti. Hurja vuosi takana.

Reply

Leave a Comment

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.